Alkusyksystä kesälomien jälkeen hoitaja lähtee töihin reippaalla ja iloisella mielellä. Työkavereita on mukava nähdä ja työt sujuvat, edes jollakin lailla. Syksyn edetessä tapahtuu jotakin. Naapuritiimeistä jää hoitajia pois, osa vaihtaa työpaikkaa, osa joutuu sairauslomalle. Hoitajien resursseja tasataan tiimien kesken ja lopulta tilanne on sellainen, että jokaisessa tiimissä tehdään töitä vajaalla miehityksellä. Työt eivät kuitenkaan vähene, päinvastoin! Nekin hoitajat, jotka tähän saakka ovat jaksaneet hyvin, väsyvät työtaakan alla. Kierre on valmis.

Esimiesten mukaan ongelmaa ei ole, vaikka sijaisia ei ole. Varahenkilöstölle ei varata määrärahoja uuteenkaan talousarvioon. Hoitajat sinnittelevät edelleen. Myös lääkäreistä on ajoittain pulaa, mikä johtaa vastaanottoaikojen puutteeseen. Hoitajat yrittävät parhaansa mukaan selittää asiakkaille aikojen vähäisyyttä tai jopa sitä, että lääkäriaikoja ei ole lainkaan. Henkilö, joka saa palautteen, ajoittain epäasiallisenkin, on hoitaja.

Poissaolot jatkuvat, syksyn flunssakausi verottaa myös hoitohenkilökuntaa. Lyhyisiinkään poissaoloihin ei tule sijaista. Hoitajia siirrellään paikasta toiseen eli ”kärsimystä jaetaan”. Töihin lähteminen alkaa tuntumaan aamu aamulta raskaammalta. Silti pitäisi jaksaa palvella asiakkaita hymyillen ja tehdä hoitotyötä niin, että kiire ja väsymys ei näy potilaille. Töistä lähtiessä hoitaja miettii, muistiko tehdä kaiken vai unohtuiko jotain. Kotiin päästyään hoitaja ei jaksa muuta kuin käpertyä sohvannurkkaan. Yöllä uni ei tule, vaikka kuinka väsyttäisi.

Ja kohta on seuraava aamu. Hoitaja raahautuu työpaikalle vain kuullakseen, että yksi kollegoista on yllättäen poissa. Kahvihuoneessa istuu monta kalpeaa ja väsyneen näköistä työntekijää. Hymy on hävinnyt useimpien kasvoilta. Hoitaja ottaa aamun ensimmäisen potilaan vastaan, mutta vastaanotto venähtää hoitajasta riippumattomista syistä pitkäksi. Potilas saa sairauskohtauksen kesken vastaanoton ja lääkäriäkin tarvitaan. Oven takana seuraava asiakas käy pari kertaa soittamassa ovisummeria ja kyselemässä vihaisena, että mikä maksaa. ”Ei yksi asia voi noin pitkään kestää!” Hoitaja ei voi kiukkuiselle ja malttamattomalle potilaalle vaitiolovelvollisuuden häntä sitoessa sanoa, mitä huoneessa tapahtuu. Väkinäinen hymy kasvoilla hoitaja pyytää seuraavaa potilasta rauhoittumaan ja odottelemaan vielä hetken. Potilas poistuu ”hakemaan parempaa hoitoa muualta”.

Seuraavana aamuna hoitaja saa lukea paikallislehdestä, kuinka huonosti edellisenä päivänä on terveyskeskuksessa palveltu. Ja taas yksi hoitaja putoaa.